Aina välillä huomaan eläväni elämääni autopilotti päällä. Autopilotilla tarkoitan sellaista tilaa, jossa asioita vain tekee miettimättä niitä sen enempää tai katsomatta ympärilleen. Kävelee töihin vain sen takia, että pääsee töihin. Käy kaupassa vain ostamassa jotain mitä puuttuu. Käy juoksemassa tai jumpassa vain siksi, että kroppa sitä vaatii. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä useammista asioista autopilotti ottaa vallan. Ehkä juuri tästä syystä aika tuntuu kuluvan vuosi vuodelta nopeammin.
Autopilotti päällä ei synny muistoja. Se voi viedä viikkokaupalla elettyä elämää suoraan muistojen roskakoriin. "Miten aika kuluukaan noin nopeasti?" ja "En mä muista siitä ajasta paljon mitään. Oli varmaan aika kiireistä töissä." on tulleet ajatuksina jo tutuiksi. Lapsena kaikki maailmassa oli uutta ja ihmeellistä, ja kaikki tuoksut, värit, esineet ja tapahtumat jäivät mieleen eri tavalla kuin nyt. Onko aikuisena kaikki jo niin tylsää ja tavallista, ettei mikään sykähdytä samalla tapaa kuin lapsena?
Näihin mietteisiin havahtuessani yritän aina keskittyä ympäristööni enemmän. Miltä tämä katu työmatkan varrella näyttää juuri tänään? Millainen sää on? Millaisia ihmisiä näen ja kohtaan? Mistä asioista olen iloinen tai surullinen tällä hetkellä? Haluaisin aina säilyttää lapsenomaisen innon asioihin. Siitä pidän kynsin ja hampain kiinni. Muuten elämä ei pian tunnu enää miltään.
