Tämä kirjoitus on lojunut luonnospöydällä jo viime syksystä lähtien. Päätin vihdoin kirjoittaa tämän puhtaaksi, kun aihe on edelleen ajankohtainen:
Pohdin tänään sitä, miksi minulle tulee niin usein tunne, että elämäni on suorastaan harvinaisen tylsää ja arkista. Mistä tulee kuvitelma, että muiden elämät (suurella todennäköisyydellä aivan yhtä arkiset) ovat äärettömän paljon mielenkiintoisempia ja antoisampia kuin omani?
Syytän tästä isolta osin sosiaalista mediaa ja ihmisten päivityksiä elämänsä kohokohdista. Arki ja "normaali" elämä jää sivuun, kun hehkutetaan mitä kaikkea hienoa on juuri tapahtunut. Kenellä on harva se viikonloppu parhaat bileet ison ystäväporukan kesken, kenellä koti aina tiptop kunnossa ja elämä täynnä Merkityksellisiä asioita isolla M:llä. Kuinka joku juuri oli vapaaehtoistyöleirillä tai pitkällä lomamatkalla jossain eksoottisessa kohteessa. Oma kateuskäyrä nousee herkästi tällaisia päivityksiä katsellessa. Missä on mun oman elämän Merkitys?
Tietysti elämässä kuuluu olla näitä kohokohtia, jotka painuvat parhaimmillaan mieleen vuosikausiksi. Ne tekevät elämästä mielekästä ja tuovat merkitystä omalle itselle, auttavat määrittämään kuka minä olen ja mitä olen kokenut ts. miksi olen tässä. Ja kyllähän ne ihanat, mukavat asiat on kivempi jakaa toisten kanssa kuin ne naurettavat riidat ja typerät pikku vastoinkäymiset, puuduttavasta arjesta puhumattakaan. Mutta miksi positiivinen on julkista ja negatiivinen yksityistä?
Oma elämän ja onnen avaimet löytyvät mielestäni jokaisen omasta taskusta. Täytyisi kuitenkin yrittää muistaa (itse kirjoittajan eritoten), ettei mikään huippu tunnu riittävän korkealta, mikäli ne laaksovaiheet ja alamäet elämästä puuttuvat. Kannattaa siis nauttia yhtälailla ylä- ja alamäistä kuin laaksoistakin, sillä ikinä ei tiedä mitä nurkan takana odottaa. Mun elämästä niin iso osa on ollut sitä suossa rämpimistä asian jos toisenkin takia, että nautin nyt täysin rinnoin siitä kun saan kulkea kuivin jaloin. Tuntuu, että raskaus on edelleen laskenut mun omaa "hyvän/tavoiteltavan elämän" vaatimustasoa ja rauhoittanut mua nauttimaan pysähtyneisyydestä ja pienistä asioista.
Ei auringonpaistekaan tuntuisi niin hyvältä, ellei välillä sataisi.
