Onnellisuuden illuusio

Tämä kirjoitus on lojunut luonnospöydällä jo viime syksystä lähtien. Päätin vihdoin kirjoittaa tämän puhtaaksi, kun aihe on edelleen ajankohtainen:

Pohdin tänään sitä, miksi minulle tulee niin usein tunne, että elämäni on suorastaan harvinaisen tylsää ja arkista. Mistä tulee kuvitelma, että muiden elämät (suurella todennäköisyydellä aivan yhtä arkiset) ovat äärettömän paljon mielenkiintoisempia ja antoisampia kuin omani?

Syytän tästä isolta osin sosiaalista mediaa ja ihmisten päivityksiä elämänsä kohokohdista. Arki ja "normaali" elämä jää sivuun, kun hehkutetaan mitä kaikkea hienoa on juuri tapahtunut. Kenellä on harva se viikonloppu parhaat bileet ison ystäväporukan kesken, kenellä koti aina tiptop kunnossa ja elämä täynnä Merkityksellisiä asioita isolla M:llä. Kuinka joku juuri oli vapaaehtoistyöleirillä tai pitkällä lomamatkalla jossain eksoottisessa kohteessa. Oma kateuskäyrä nousee herkästi tällaisia päivityksiä katsellessa. Missä on mun oman elämän Merkitys?

Tietysti elämässä kuuluu olla näitä kohokohtia, jotka painuvat parhaimmillaan mieleen vuosikausiksi. Ne tekevät elämästä mielekästä ja tuovat merkitystä omalle itselle, auttavat määrittämään kuka minä olen ja mitä olen kokenut ts. miksi olen tässä. Ja kyllähän ne ihanat, mukavat asiat on kivempi jakaa toisten kanssa kuin ne naurettavat riidat ja typerät pikku vastoinkäymiset, puuduttavasta arjesta puhumattakaan. Mutta miksi positiivinen on julkista ja negatiivinen yksityistä?

Oma elämän ja onnen avaimet löytyvät mielestäni jokaisen omasta taskusta. Täytyisi kuitenkin yrittää muistaa (itse kirjoittajan eritoten), ettei mikään huippu tunnu riittävän korkealta, mikäli ne laaksovaiheet ja alamäet elämästä puuttuvat. Kannattaa siis nauttia yhtälailla ylä- ja alamäistä kuin laaksoistakin, sillä ikinä ei tiedä mitä nurkan takana odottaa. Mun elämästä niin iso osa on ollut sitä suossa rämpimistä asian jos toisenkin takia, että nautin nyt täysin rinnoin siitä kun saan kulkea kuivin jaloin. Tuntuu, että raskaus on edelleen laskenut mun omaa "hyvän/tavoiteltavan elämän" vaatimustasoa ja rauhoittanut mua nauttimaan pysähtyneisyydestä ja pienistä asioista.

Ei auringonpaistekaan tuntuisi niin hyvältä, ellei välillä sataisi.

Alppimatka 2015: Val Gardena

Tehtiin tammikuun alussa jo kolmas laskettelureissu Alpeille. Tällä kertaa valittiin kohteeksi Val Gardena, joka viime vuonna oli myyty loppuun jo ilmeisesti ennakkomyynnissä (?). Rinteitä luvattiin paljon ja rinnekarttojen mukaan ne näyttivät sopivan tasoisilta, mistä innoistuimme. Vaikka meillä oli tavoitteena käydä joka vuosi eri maassa, valikoitui Italia kohdemaaksi nyt kahtena peräkkäisenä vuonna. Kovin italialaiseksi kohdetta tosin ei voi sanoa, sillä Etelä-Tirolin kulttuuri eli täällä vahvana. Mutta mikäs sen parempaa: Itävallan olut- ja glühwein-kulttuuri SEKÄ italian herkulliset pastat ja punaviinit samassa kohteessa. KELPAA! Kohde oli hyvin pitkälti kaksikielinen, eikä voinut koskaan olla varma, keneltä tarjoilijalta kannattaa tilata italiaksi ja keneltä saksaksi mikäkin ruoka. Vaikka menu oli yleensä aina myös englanniksi, annosten nimet olivat monesti ainoastaan näillä paikallisilla kielillä.
Sää olivat aivan upea, aurinko paistoi koko viikon. Lunta olisi voinut olla enemmän, mutta laskemista ei lumen vähyys haitannut, sillä rinteet oli lähes kaikki saatu tykitettyä valmiiksi kunnon pakkasilla. Eipä tullut harhauduttua offarien puolelle, mikä voi olla tavallaan ihan hyväkin juttu.

Viikko-ohjelmamme oli suurinpiirtein tällainen:
Perjantai: Siirtyminen Tampereelta Helsinkiin, siellä Room Escape (tästä lisää ehkä myöhemmin!) sekä illanviettoa kälyn ja hänen avomiehensä kanssa.

Lauantai: Aamiainen ja lähtö kohti Helsinki-Vantaata. Lento lähti mukavaan aikaan 12:10, eli ei tarvinnut heräillä aamuyöstä ;)  Lentokentälle menevä bussi oli suhteellisen täynnä, joten jouduimme L:n kanssa istumaan eri puolille bussia matkalaukkuinemme. Onneksi emme vetäneet lähtöä mitenkään äärettömän tiukille, sillä matkalla bussi sammui Flamingon kohdalla. Bussin ovet eivät auenneet eikä kuljettaja saanut autoa ilmeisesti käyntiin! Vika kuitenkin korjaantui/kuski sai korjattua ja pääsimme jatkamaan matkaa noin kymmenen - viidentoista minuutin odottelun jälkeen. Siinä olisi voinut alkaa jo jännittää, mikäli ehtiminen lähtöselvitykseen olisi ollut minuuteista kiinni. Kentällä olimme lopulta noin 10 maissa.
(Funny fact: Bussissa takanani istui Israelista kotoisin oleva mies, joka rupesi siinä matkan aikana juttelemaan. Minun kuulemma kannattaa ehdottomasti jossain vaiheessa elämää hankkia lapsia :P Nämä on aina outoja kommentteja käytännössä tuntemattomilta ihmisiltä, olisiko tämä parin vuoden aikana nyt neljäs vai viides tuntematon mies joka mulle sanoo näin.)

Lento ei kestänyt kuin pari kolme tuntia, pelailin iPadilla Final Fantasy Tacticsia ajan kuluksi. Kun aloimme lähestyä Innsbruckia, maisemat olivat henkeäsalpaavia. Vuoret ja niiden lumihuiput - onko olemassa kauniimpaa maisemaa? Innsbruckin kenttä oli pieni, mutta toimiva - matkatavarat saatiin suhteellisen nopeasti ja oikea bussikin löytyi vaivatta. Bussilla lähdimme sitten oppaan johdolla kohti Val Gardenan kylää.

Kirjauduimme sisään viehättävään hotelliin ja asettauduimme kodiksi. Hotelli oli Villa Anna, selvästi parempitasoinen kuin missä aiempina vuosina olimme majoittuneet. Oli tästä tosin hieman enemmän maksettukin. Kolmen ruokalajin illalliset syötiin viereisessä hotellissa, jossa ruoka ja etenkin viinit olivat äärettömän maittavia.

Maisemia lentokoneesta

Auringonlasku hotellin parvekkeelta

Huoneeseen asettautumista

Sunnuntai: Heti ensimmäisenä laskupäivänä emme päässeet liikenteeseen hissien aukeamisen aikaan, vaan nautimme aamiaisesta ja mukavista sängyistä noin puolisen tuntia pidempään kuin muina päivinä. Lähdimme nousemaan hissillä vasta selvästi yhdeksän jälkeen, ja aikeena oli lähteä heti alkajaisiksi kiertämään Sella Rondaa, mikä tarkoittaa kierrosta Sella-nimisen vuoriston ympäri. Pääsimme pari kylää eteenpäin, mutta ikäväksemme Sella Ronda oli Corvaran kylästä eteenpäin suljettu kovien tuulien vuoksi. Laskimme takaisin samaa reittiä ja laskettelimme loppupäivän Selvan rinnealueella Val Gardenassa.

Maanantai: Hotellin aamupalalla oltiin vaihdettu pari sanaa toisen nuoren pariskunnan kanssa laskusuunnitelmista yms, ja he kehuivat edellispäiväistä ohjattua laskettelua. L innostui ja halusi myös kokeilla mennä porukan mukaan. Vaikka olin aluksi hieman skeptinen, olen lopulta kyllä tyytyväinen että lähdettiin. Oli yllättävän helppoa navigoida tuolla vuoristossa, kun oli joku kertomassa rinteen muodoista ja että mille hissille lasketaan. Rinnekartoista kun ei aina ihan selvästi näe edes sitä, kumpaan suuntaan mikäkin rinne laskee ja kumpaan hissi nousee. Lisäksi tutustuttiin päivän aikana mukaviin ihmisiin. :) Lasketeltiin tämä päivä Selvan ja viereisen kylän St. Christinan rinnealueilla. St. Christinasta löytyi rinnealueen pisin lasku, joka oli yli 10 km pitkä.

Kuutamo hotellihuoneen ikkunasta.

Tiistai: Tiistaina mentiin taas oppaiden porukan mukana, ja Sella Rondakin oli avoinna. Me laskettiin lämmittelyksi meidän "kotirinne" ennen lähtöä rundille. Rinne oli lähes koskematon, kun päästiin liikenteeseen hissien aukeamisaikaan. Pidettiin sen verran reipasta tahtia, että ehdittiin laskea muutama extra rinnekin pelkän rondan lisäksi. Lounaalla pysähdyttiin syömään ravintolaan, jonka veroista pizzaa en ole muualla saanut. Laskupäivän päätteeksi jäätiin vielä Alppimatkojen After Skihin jatkamaan seurustelua. After Ski -elämä ei Val Gardenassa ole ilmeisesti sieltä villeimmästä päästä, mikä sopi meille. Ei mikään ryypiskely voita sitä tunnetta, kun virkeänä pääsee auringon noustessa aloittamaan laskupäivää!

Corvaran ja Arabban kylän välimaastosta.

Iloinen laskettelija.

Keskiviikko: Lähdettiin kiertämään omatoimisesti Sella Rondaa tällä kertaa vastapäivään, eli toiseen suuntaan kuin edellispäivänä. Seuranamme meillä oli meidän kanssa samassa hotellissa majoittuvat S ja K. Tavoitteenamme oli päästä tsekkaamaan Marmolada, Dolomiittien korkein vuori sekä sen jäätikkö. Marmolada oli toisella puolella Sellaa kuin meidän kylä Selva, joten vuoristo piti kiertää joka tapauksessa, joten miksei samalla tsekattaisi uusia, laskemattomia rinteitä? Ylhäällä vuoristolla oli paljon pehmeää irtolunta ja upeat maisemat! Vaikka rinne oli todella kumpareinen, oli pehmeää reunaa tosi kiva laskea laudalla. Olimme Marmoladalla sen verran myöhään päivällä, että meinasi tulla kiire ehtiä sieltä takaisin omaan kyläämme, ja viimeiset laskut (puhumattakaan nousuista) tehtiin kilpaa kelloa vastaan. Ei tarvinnut räpsytellä ripsiä hissivirkailijoille tai tilata kallista taksia, sillä pääsimme onneksemme lopulta ihan normaalien hissien aukioloaikojen puitteissa takaisin omaan kylään :D

Matka kohti Marmoladaa. Taustalla tuolihissi, jonka tuolit olivat kuin puutarhatuoleja.

Maailman (/Marmoladan) huipulla. S kuvaa oikealla.

Loppumetreillä! Viimeinen lasku kylään jäljellä auringon laskiessa.

Torstai: Torstaina matkanjärjestäjä oli järjestänyt Alta Badiaan laskettelureissun, jolle emme olleet ilmoittautuneet, joten päätimme tutkia kyseisen laskettelualueen omin päin. Alta Badiassa oli tosi kivoja loivahkoja rinteitä, joita olisi laskenut useammankin kerran uudelleen. Kaikki rinteet eivät ikävä kyllä lumitilanteen takia olleet edes auki, joten saimme hieman seikkailuelementtiä mukaan päivään kun jännitimme mitä reittiä pääsee minnekin OIKEASTI. Katseltiin hissistä, että tällä alueella olisi paremmalla lumitilanteella upeita offareita, suhteellisen loivia ja nummisia, ei siis mitään teräviä kiviä tai juurakkoja käytännössä ollenkaan.
Illalla meillä oli puolihoidosta vapaapäivä, ja olimme sopineet S&K:n kanssa illallisen paikalliseen fondue-ravintolaan. Ruokaa oli todellakin riittävästi ja pari pulloa viiniäkin saatiin tuhottua ruoan ohessa. Oli kaikkiaan hauska ilta.

Rinteet olivat hyvässä kunnossa.

Perjantai: Santa Christina, chillailupäivä. Olimme tehneet aika pitkiä, lähes työpäivän mittaisia laskupäiviä koko viikon ja postikortit ja tuliaiset olivat ostamatta vielä perjantaiaamuna. K halusi tehdä lyhyemmän laskupäivän ehtiäkseen ostaa ja postittaa kortit, eikä minulla/meillä ollut mitään sitä vastaan. Yllättäen taas tällä kertaa lomareissulla pukkasi pientä flunssaa, eikä omakaan kunto ollut siis paras mahdollinen. Ei sitä laskupäivää kuitenkaan mahdottoman lyhyeksi malttanut jättää, ja laskettiin loppuun vielä aivan korkkaamaton rinne kylään. Rinne oli ollut tykitettävänä koko alkuviikon, ja viimein perjantai-iltapäivällä se oli saatu avattua.
Illalla meidän hotellilla oli vielä läksiäis"bileet", eli glühweiniä ja joululeivonnaisia oli tarjolla ilmaiseksi niin paljon kuin jaksoi syödä/juoda. Istuskeltiin siinä laskupäivän päätteeksi hyvä tovi, ennen kuin piti lähteä illalliselle naapurihotellille. Yleensä olimme olleet illallisella suht aikaisin (illallista tarjoiltiin n. klo 19-22) ja tarjoilijat olivat vähän hämillään, kun tulimme vasta kun muut suomalaiset jo viimeistelivät jälkiruokiaan..

Lauantai: Kaikki kiva loppuu aikanaan, ja niin ikävä kyllä myös meidän ihana alppimatka. Onneksi on vielä loppuelämä aikaa tehdä näitä uusia! Lähtö oli taas järkevään aikaan, eli n. 10:30 meidän piti kokoontua bussilla, joka vei meidät takaisin Innsbruckiin. Koko viikon oli ollut rinteissä ihan tosi upeat keväiset kelit, mutta hetki Innsbruckissa vielä kruunasi koko auringolla akkujen lataus -idean. Kentällä auringonpaisteessa oli nimittäin t-paita ja shortsikelit! Oli kyllä nurinkurista lasketella koko viikko ja sit lähteä kotiin vielä helteiden kautta! Tässä hyvä syy lisää tehdä alppimatka nimenomaan tammikuussa, kun suomessa on loskaista ja pimeää :P

Hyvästi Villa Anna!

Vasta aivan viimeisinä päivinä tajusin kokeilla italian lahjaa maailmalle, drinkkiä nimeltä Aperol Spritz. Se oli ihanan raikas After Ski-juoma, ja keväämmällä toimisi varmasti myös rinteessä. Myöhemmin löysin Aperolia myös alkosta, ja jos olisin ollut menossa suoraan kotiin, pullo olisi varmaan lähtenyt mukaan :D Niin hyvää se oli. Namskis!

Autopilot off, I'll take it from now on

Aina välillä huomaan eläväni elämääni autopilotti päällä. Autopilotilla tarkoitan sellaista tilaa, jossa asioita vain tekee miettimättä niitä sen enempää tai katsomatta ympärilleen. Kävelee töihin vain sen takia, että pääsee töihin. Käy kaupassa vain ostamassa jotain mitä puuttuu. Käy juoksemassa tai jumpassa vain siksi, että kroppa sitä vaatii. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä useammista asioista autopilotti ottaa vallan. Ehkä juuri tästä syystä aika tuntuu kuluvan vuosi vuodelta nopeammin.

Autopilotti päällä ei synny muistoja. Se voi viedä viikkokaupalla elettyä elämää suoraan muistojen roskakoriin. "Miten aika kuluukaan noin nopeasti?" ja "En mä muista siitä ajasta paljon mitään. Oli varmaan aika kiireistä töissä." on tulleet ajatuksina jo tutuiksi. Lapsena kaikki maailmassa oli uutta ja ihmeellistä, ja kaikki tuoksut, värit, esineet ja tapahtumat jäivät mieleen eri tavalla kuin nyt. Onko aikuisena kaikki jo niin tylsää ja tavallista, ettei mikään sykähdytä samalla tapaa kuin lapsena?

Näihin mietteisiin havahtuessani yritän aina keskittyä ympäristööni enemmän. Miltä tämä katu työmatkan varrella näyttää juuri tänään? Millainen sää on? Millaisia ihmisiä näen ja kohtaan? Mistä asioista olen iloinen tai surullinen tällä hetkellä? Haluaisin aina säilyttää lapsenomaisen innon asioihin. Siitä pidän kynsin ja hampain kiinni. Muuten elämä ei pian tunnu enää miltään.

Itseilmaisun tarve

Jos minun pitäisi kuvailla itseäni kahdella luonteenpiirteellä, ne olisivat luova ja herkkä.

Luova ja herkkä, olenko siis todellisuudesta vieraantunut taivaanrannanmaalari, joka pienimmänkin vastoinkäymisen kohdatessaan käpertyy omiin oloihinsa maalaamaan/kirjoittamaan/säveltämään maailman pahuudesta? Sitäkin. Onneksi elämä on kouluttanut jo sen verran, että selviän kiroamattakin.

Jatkan ajatusleikkiä: Millainen on luova ja herkkä insinööri? Eikö loogisella alalla ja perinteisessä miesten ammatissa juuri vaadita kovuutta ja kylmää järkeä, miten kukaan luova ja herkkä ylipäätään päätyy insinööriksi? Sekin on hyvä kysymys.

Omaan elämääni luonteenpiirteeni vaikuttavat näennäisesti kovin vähän. Siihen, miten näen maailman, sitäkin enemmän.

Luovuus ja herkkyys ilmenevät niinkin arkisissa asioissa kuin pukeutumisessa ja syömisessä. Viime aikoina ainoa itseilmaisun muoto, jota olen jaksanut/ehtinyt harrastaa, on ollut pukeutuminen. Kotona saattaa tulla heitettyä päälle satunnaiset mukavat housut ja yläosa, mutta julkisille paikoille ja jopa kauppareissuille lähtiessäni mietin asukokonaisuuteni. Olkoonkin se vain collegehousut ja nahkatakki, ne kertovat ihmisestä jotain. Jokainen ihminen on lopulta taideteos, jonka ulkomuoto kertoo juuri kyseisestä ihmisestä juuri sen verran kuin hän haluaa kerrottavaksi. Vaatteet eivät vain ilmesty ihmisen ylle, ne valitaan. Perusteita on varmasti yhtä monta kuin on ihmisiä.
Omalla pukeutumisellani viestin siitä, mitä haluan kertoa itsestäni juuri tänään. Mielialani saattaa olla esimerkiksi väsynyt, pirteä, ujo, rento, fiksu, röyhkeä tai jotain aivan muuta. Herkkyys tulee peliin siinä, että koen oloni vaikeaksi ja ristiriitaiseksi, jollen saa pukeutua tunteen mukaisesti. En esimerkiksi väsyneenä pue mielelläni ylleni limenväristä kauluspaitaa, jossa viihdyn toisina päivinä mainiosti.
Rakastan sitä, että toisena päivänä voin pukeutua siististi ja asiallisesti ja seuraavana päivänä rikkoa kaavaa. Tällä hetkellä yksi suosikkiyhdistelmistäni on kauluspaita, korkkarit ja farkkuhaalarit.

Herkkänä ihmisenä myös ruoalla on minulle väliä. Olen sekasyöjä, eikä minulla ole kuin muutamia allergioita. Joinakin päivinä on kuitenkin saatava lihaa, toisina kasvisruokaa, toisina salaattia ja joskus ranskalaisia. Jostain vain tiedän mikä ruoka sopii minäkin päivänä. Edesmenneellä mummollani oli tapana sanoa "Kyllä keho kertoo mitä se tarvitsee" ja tämän periaatteen mukaan parhaani mukaan elän. Aina ei tietenkään voi ruokailla vain oman tahtonsa mukaan ;)
Ruoanlaitossakaan en noudata ohjeita tarkasti, vaan rikon niitä mieleni mukaan ja teen resepteistä oman versioni päivän fiiliksen mukaan. Herkälle kropalleni pyrin valmistamaan ruokaa mahdollisimman pitkälti itse ja pyrin välttämään valmiskastikkeita. Tässä(kään) en ole suinkaan mikään idealisti, sillä toisina päivinä on aikataulujen vuoksi kaikille parasta täyttää murisevat mahat valmiiseen pastakastikkeeseen lisätyllä tonnikalalla ja raketti spagetilla.

Vähemmän esillä oleva puoli itsessäni ovat tarinat. Lukion filosofian tunneilta muistan teorian, jonka mukaan kaikki maailman ideat ovat olleet olemassa maailmankaikkeuden alusta asti odottamassa löytymistään. Tarvitaan ihminen, joka tavoittaa idean, joka voidaan sitten selittää muille kirjallisesti tai suullisesti. Tämä teoria pätee minuun ja tarinoihin. Tarinat vain ovat olemassa. Yleensä ne tarvitsevat jonkin laukaisevan tekijän, esimerkiksi jokin biisi tietyssä paikassa tiettyyn aikaan saattaa raottaa verhoa tarinalle, josta kirjoittaisi helposti lyhyen romaanin. Olen tarinoiden kautta kokenut valtavia tunneskaaloja ja elämänkokemuksia, jotka vain odottavat kertomistaan. Odottavat sitä, että istun alas ja alan kirjoittaa.

Muistoja

Noin neljä vuotta ja kolme kuukautta nuorempana mulla oli sama tilanne kuin Haloo Helsingin
biisissä.

Haloo Helsinki! - Jos mun pokka pettää

Mistä tiedän että kuka on oikea
Kun joku on pitkä, joku toinen on soikea
Joku on hullu ja joku on kaunis?
No toi on Härkä ja toi on Kauris

Ja nyt mä kuljin sun ovea kohti
En tunne sua yhtään, koko kehoni pohtii
Mitä jos tää on hirveä virhe
Ja rakastun helvetisti,
Oikeasti, aivan oikeasti

Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai jos paniikki iskee ees vähän
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovellesi taas
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovelle
Täynnä toiveita suuria

Täällä pyörii pieni piiri
Mäkin oon tunnettu tuuliviiri
Joskus mä tahdon saada ton jätkän
Ja sitten tahdon taas unohtaa sen
Täysin unohtaa sen

Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai jos paniikki iskee ees vähän
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovellesi taas
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovelle
Mutten painanut summeria

Pelkään että saat minut tuntemaan
Se ei sovi mun pirtaan
Pelkään että saat minut tuntemaan
Se ei sovi mun iltaan
Ennemmin sekoillaan

Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai jos paniikki iskee ees vähän
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovellesi taas
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovelle
Mä en painanut summeria

Ainoana poikkeuksena tuohon oli että mä painoin summeria. Ja lopulta vajaa puoli vuotta myöhemmin mun pokka petti.

Päivän mietelause

”Jos olet masentunut, elät menneisyydessä.

Jos olet ahdistunut, elät tulevaisuudessa.

Jos olet rauhallinen, elät nykyhetkessä.”

- Lao Tse

Vuodet seuraa toisiaan

Moi.

Täytän parin viikon päästä 25.

En oo naimisissa tai kihloissa, ei lapsia eikä maailmanympärimatkaa tehtynä. En oo käynyt Japanissa, minne mun piti suunnistaa heti kun vaan itsekseni matkaan pääsen. Kaikki asiat mistä oon ikinä haaveillut, on edelleen tekemättä.

Mitä sitten oon saavuttanut? Oon kuluneen reilun vuoden sisään saanut vakituisen työpaikan lähes olemattomalla työkokemuksella, valmistunut insinööriksi, heittänyt paljon vanhaa roinaa pois ja oppinut pitämään keittiön ja kylppärin siistinä.

(Tai no, ainakin siistimpänä kuin mitä ne on ennen olleet.)

Lisäksi mun mielialat on tasaantuneet ja oon oppinut pitämään huolta itsestäni. Ja kun sanon huolta itsestäni, niin tarkoitan sitä että pitämään itseäni hyvänä. Oon oppinut tekemään asioita mitkä tekee mulle hyvää. Oon oppinut milloin kannattaa ottaa sen viimeisen kaljan sijasta lasillinen vettä. Oon oppinut mistä asioista tykkään oikeesti ja mitä asioita haluan elämääni lisää. Lisäks oon oppinut tunnistamaan mistä asioista pidän vaan sen takia, että koen että mun täytyy pitää niistä jonkun toisen vuoksi.

Tuntuu siltä, että musta on vihdoin tullut aikuinen nainen.

Jännä miten muut ei näe sitä.

Viime viikonloppuna olin syömässä sunnuntailounasta isäni sukulaisten kanssa. Mummu oli sitä mieltä että kun ollaan kerrankin kokoonnuttu yhteen niin otetaan lasilliset viiniä ruoan kanssa. Tarjoilija koki siinä asiakseen varmistaa ennen kuin mulle kaataa, että oonhan varmasti täysi-ikäinen? Isä siinä vitsaili että "Joo, just tossa viime kuussa tuli 18 täyteen.." johon vastasin kuivasti "Niin.. Siis 7 vuotta sitten." Tarjoilija hämmästeli ja kaatoi mun lasiin lopulta huomattavasti vähemmän viiniä kuin kaikille muille.

Ihmettelin ihan tosissaan, että miten joku voi erehtyä niin isosti pieleen?

Tosin.

Tänään pysähdyin katsomaan, että tässä 2kk takaperin otetussa kuvassa mut voisi sekotaa ehkä jopa 15-vuotiaaseen...