Itseilmaisun tarve

Jos minun pitäisi kuvailla itseäni kahdella luonteenpiirteellä, ne olisivat luova ja herkkä.

Luova ja herkkä, olenko siis todellisuudesta vieraantunut taivaanrannanmaalari, joka pienimmänkin vastoinkäymisen kohdatessaan käpertyy omiin oloihinsa maalaamaan/kirjoittamaan/säveltämään maailman pahuudesta? Sitäkin. Onneksi elämä on kouluttanut jo sen verran, että selviän kiroamattakin.

Jatkan ajatusleikkiä: Millainen on luova ja herkkä insinööri? Eikö loogisella alalla ja perinteisessä miesten ammatissa juuri vaadita kovuutta ja kylmää järkeä, miten kukaan luova ja herkkä ylipäätään päätyy insinööriksi? Sekin on hyvä kysymys.

Omaan elämääni luonteenpiirteeni vaikuttavat näennäisesti kovin vähän. Siihen, miten näen maailman, sitäkin enemmän.

Luovuus ja herkkyys ilmenevät niinkin arkisissa asioissa kuin pukeutumisessa ja syömisessä. Viime aikoina ainoa itseilmaisun muoto, jota olen jaksanut/ehtinyt harrastaa, on ollut pukeutuminen. Kotona saattaa tulla heitettyä päälle satunnaiset mukavat housut ja yläosa, mutta julkisille paikoille ja jopa kauppareissuille lähtiessäni mietin asukokonaisuuteni. Olkoonkin se vain collegehousut ja nahkatakki, ne kertovat ihmisestä jotain. Jokainen ihminen on lopulta taideteos, jonka ulkomuoto kertoo juuri kyseisestä ihmisestä juuri sen verran kuin hän haluaa kerrottavaksi. Vaatteet eivät vain ilmesty ihmisen ylle, ne valitaan. Perusteita on varmasti yhtä monta kuin on ihmisiä.
Omalla pukeutumisellani viestin siitä, mitä haluan kertoa itsestäni juuri tänään. Mielialani saattaa olla esimerkiksi väsynyt, pirteä, ujo, rento, fiksu, röyhkeä tai jotain aivan muuta. Herkkyys tulee peliin siinä, että koen oloni vaikeaksi ja ristiriitaiseksi, jollen saa pukeutua tunteen mukaisesti. En esimerkiksi väsyneenä pue mielelläni ylleni limenväristä kauluspaitaa, jossa viihdyn toisina päivinä mainiosti.
Rakastan sitä, että toisena päivänä voin pukeutua siististi ja asiallisesti ja seuraavana päivänä rikkoa kaavaa. Tällä hetkellä yksi suosikkiyhdistelmistäni on kauluspaita, korkkarit ja farkkuhaalarit.

Herkkänä ihmisenä myös ruoalla on minulle väliä. Olen sekasyöjä, eikä minulla ole kuin muutamia allergioita. Joinakin päivinä on kuitenkin saatava lihaa, toisina kasvisruokaa, toisina salaattia ja joskus ranskalaisia. Jostain vain tiedän mikä ruoka sopii minäkin päivänä. Edesmenneellä mummollani oli tapana sanoa "Kyllä keho kertoo mitä se tarvitsee" ja tämän periaatteen mukaan parhaani mukaan elän. Aina ei tietenkään voi ruokailla vain oman tahtonsa mukaan ;)
Ruoanlaitossakaan en noudata ohjeita tarkasti, vaan rikon niitä mieleni mukaan ja teen resepteistä oman versioni päivän fiiliksen mukaan. Herkälle kropalleni pyrin valmistamaan ruokaa mahdollisimman pitkälti itse ja pyrin välttämään valmiskastikkeita. Tässä(kään) en ole suinkaan mikään idealisti, sillä toisina päivinä on aikataulujen vuoksi kaikille parasta täyttää murisevat mahat valmiiseen pastakastikkeeseen lisätyllä tonnikalalla ja raketti spagetilla.

Vähemmän esillä oleva puoli itsessäni ovat tarinat. Lukion filosofian tunneilta muistan teorian, jonka mukaan kaikki maailman ideat ovat olleet olemassa maailmankaikkeuden alusta asti odottamassa löytymistään. Tarvitaan ihminen, joka tavoittaa idean, joka voidaan sitten selittää muille kirjallisesti tai suullisesti. Tämä teoria pätee minuun ja tarinoihin. Tarinat vain ovat olemassa. Yleensä ne tarvitsevat jonkin laukaisevan tekijän, esimerkiksi jokin biisi tietyssä paikassa tiettyyn aikaan saattaa raottaa verhoa tarinalle, josta kirjoittaisi helposti lyhyen romaanin. Olen tarinoiden kautta kokenut valtavia tunneskaaloja ja elämänkokemuksia, jotka vain odottavat kertomistaan. Odottavat sitä, että istun alas ja alan kirjoittaa.