Toiseksi kamalin asia keväässä

Taas se jokakeväinen turhauttava pakkopullaoperaatio alkoi minunkin osaltani. Aina siihen havahtuu liian myöhään, aina se on yhtä raskasta. Nimittäin kesätyöpaikan etsiminen.


Omassa elämässä kyseinen kuvio menee jokseenkin näin:

1. Joku mainitsee menevänsä työhaastatteluun / on saanut kesätyöpaikan / muulla tavalla muistuttaa että prosessi olisi pitänyt olla käynnissä jo useamman viikon.
2. Unohda koko homma pariksi päiväksi
3. Joku muistuttaa asiasta taas jollain tapaa -> ajatus: Nyt teen parhaan hakemuksen ikinä
4. Lykkää hakemuksen tekoa, perustele itselle jollain huonolla tekosyyllä
5. Selaile isojen firmojen rekrysivuja, helpotu ajatuksesta että sivuilla nimenomaan kielletään soittamasta hakemukseen liittyvissä asioissa. Pistä mieleen että laitat sähköisen hakemuksen heti kun CV on päivitetty.
6. Unohda päivittää CV.
7. Selaile pienempien firmojen nettisivuja, kirjoita ylös yhteystietoja soittelukierrosta varten.
8. Yritä kerätä rohkeutta soittaa eri yritysten Isolle Kiholle / rekrytoinnista vastaavalle.
9. Tule tulokseen että tänään oon niin huonossa vireessä ja huonolla tuulella, että soitat kun on parempi hetki.
10. Odota päivä tai kaksi hyvää fiilistä.
11. Soita muutama yritys läpi.
12. Joku pyytää lähettämään CV:n
13. ^____^
14. Lupaa lähettää CV heti.
15. Kirjoita/Päivitä CV (josta ei hirveellä hinkkaamisellakaan saa kivaa ja sellaista kuin haluaisi)
16. Lähetä työhakemus, jossa liitteenä CV.
17. Huomaa, että liite on jäänyt liittämättä sähköpostiin.
18. Lähetä sama sähköposti uudelleen liitteen kera, ja oleta, että vastaanottaja kuvittelee vian olleen tekniikassa, ei sinussa.
19. Toista kohdat 15-17 x kertaa.
20. Odota puhelua. Vastaa joka ikiseen tuntemattomaan numeroon. Kiitä aina puhelinmyyjiä kohteliaasti, "en kiitos nyt tilaa mitään".
21. Täytä sähköiset hakemukset, joita ei ole muistanut lähettää aiemmin.
22. Odota edelleen puhelua.
23. Kuuntele kuinka muiden opiskelijoiden kesätyöpaikat pikkuhiljaa varmistuvat.
24. Lue sähköposteista kuinka "valintamme ei juuri nyt kohdistunut sinuun."
25. Odota vielä.
26. Pety.

Since 2005.

Osaisinpa olla kunnon ihminen.

Mun elämä on ulospäin ihan hienoo.
On kiva kämppä, opiskelupaikka, parisuhde, normaalit vanhemmat, kavereita joille puhua murheita jne.

Sit mun pään sisällä mulla on vaan valtava vitutus siitä et miks mun elämä on mitä on. Normaalielämä on nii h*lvetin vaikeeta, ja tosi harva ymmärtää sitä ihan oikeesti. "Kyllähän kaikilla on huonoja päiviä", "oothan sä ollu jo kaks päivää tekemättä mitään, eikö se muka oo riittävästi lepoo?". Kaikki mun aika menee siihen et yritän olla jotain mitä en oo ja epäonnistun jatkuvasti. Olla hyvä tyttöystävä, olla hyvä opiskelija, olla hyvä kaveri, olla hyvä tytär, olla luotettava ryhmätyössä, olla normaali. On raskasta tuntee ittensä aina riittämättömäks.
Oon vihanen mun elämälle. Tuntuu epäreilulta. Miks multa ei voi asiat luonnistua niinku muilta? Miks mun täytyy elää kaikki vaikeimman kautta? Samalla tunnen itteni kiittämättömäks paskaks kun mulla tosiaan on asiat "ihan hyvin". Ei mitään järkevää syytä olla tämmönen mitä oon.

Kyl mä oon silti pääosin onnellinen ja hyväntuulinen.
En vaan ymmärrä miks elämällä on yleensä tapana repiä mut aina yhä syvemmälle sieltä onnen kukkuloilta. Epäreilua.

(Kirjotusasu on mitä on kun pelkällä vasurilla pitää napytellä.)

Tulevaisuuden minälle

Note to self: Kun kasvatat lapsia ja ne tekee typeryyksiä, muista sanoa "Sepä oli tyhmästi tehty, mutta hyvä kun kerroit äitille".

Käsi paskana

Huvittavaa et tekee mieli kirjoittaa pitkästä aikaa juuri silloin, kun se on tosi vaivalloista.

Kaaduin laskettelurinteessä (syytän huonoja olosuhteita) oikeen käteni päälle ja ranteessa on ehkä pikku murtuma. Kipsattu ja kipeä se on joka tapauksessa. Hinkuan silti takaisin mäkeen asap, lumilautailu ja siinä kehittyminen on atm yksi harvoista henkirei'istä elämässäni :)
Toinen henkireikä on Japanin opiskelu. Voisin opiskella enemmänkin. Kiva, mielenkiintoinen kieli (ja kulttuuri).

Meikkulilla on tänään 3v synttärit ja synttärisankari bilettää Ikaalisissa vanhemmilla! Ikävä :(

Lisäksi oon aloittanut vuoden alusta uuden terapian ja ensimmäistä kertaa elämässä siinä on semmonen tekemisen meininki. Kotitehtäviä, viikkokortin pitämistä jne. Tykkään kun uskon, että tästä on oikeesti jotain apua oman mielen kaaoksen hallinnassa. Eikä vituta käydä. Ja best of all, tää on kaikki mulle aivan ilmaista.

Toi lasketteluturmakin sai arvostaan Suomea eri tavalla. Ei tartte olla luottokortttia ja miljuunia et sais apua, vaan terveyskeskuksessa saa käydä hyvinki kohtuulliseen hintaan. Ei sitä aina tajua arvostaa.