Osaisinpa olla kunnon ihminen.

Mun elämä on ulospäin ihan hienoo.
On kiva kämppä, opiskelupaikka, parisuhde, normaalit vanhemmat, kavereita joille puhua murheita jne.

Sit mun pään sisällä mulla on vaan valtava vitutus siitä et miks mun elämä on mitä on. Normaalielämä on nii h*lvetin vaikeeta, ja tosi harva ymmärtää sitä ihan oikeesti. "Kyllähän kaikilla on huonoja päiviä", "oothan sä ollu jo kaks päivää tekemättä mitään, eikö se muka oo riittävästi lepoo?". Kaikki mun aika menee siihen et yritän olla jotain mitä en oo ja epäonnistun jatkuvasti. Olla hyvä tyttöystävä, olla hyvä opiskelija, olla hyvä kaveri, olla hyvä tytär, olla luotettava ryhmätyössä, olla normaali. On raskasta tuntee ittensä aina riittämättömäks.
Oon vihanen mun elämälle. Tuntuu epäreilulta. Miks multa ei voi asiat luonnistua niinku muilta? Miks mun täytyy elää kaikki vaikeimman kautta? Samalla tunnen itteni kiittämättömäks paskaks kun mulla tosiaan on asiat "ihan hyvin". Ei mitään järkevää syytä olla tämmönen mitä oon.

Kyl mä oon silti pääosin onnellinen ja hyväntuulinen.
En vaan ymmärrä miks elämällä on yleensä tapana repiä mut aina yhä syvemmälle sieltä onnen kukkuloilta. Epäreilua.

(Kirjotusasu on mitä on kun pelkällä vasurilla pitää napytellä.)