Huittisissa asuvat tuttavat tuntuu lisääntyvän hurjaa vauhtia. Tuntuu että jatkuvasti käy ilmi, et joku odottaa, tai on just saanut vauvan. Jotenkin ihan oikeesti tuntuu et omillekin hartioille kasaantuu painetta: Eikö jo olis munkin vuoro? Eikä todellakaan siinä mielessä, että se olisi juuri se mitä elämältäni tässä hetkessä haluan. En tunne mitään tarvetta ruveta selittelemään miksi en haluaisi alkaa odottaa vauvaa 23-vuotiaana, koska varmaan suuri osa ihmisistä ei halua vielä vanhemmuuden haasteita harteilleen parikymppisenä, ja se on yleisesti ottaen aivan ymmärrettävää. Kuitenkin mussa on sellainen piirre, että välittämättä yleisestä mielipiteestä haluan tehdä asiat elämässä
omalla tavallani, enkä niin kuin valtaosa ihmisistä tekee. Lukiosta suoraan opiskelemaan, opinnoista suoraan työelämään, vähän alta 30-vuotiaana avioliitto ja asuntolaina, hieman myöhemmin 2 lasta -kuvio kuvottaa, ja sen rikkois kivasti muksun odotus opiskeluaikana. Ja tietysti pidän muksuista ja haluan äidiksi, se on ainoa varma mitä tältä elämältä haluan. Sen lisäks vielä mun mielestä nuoret äidit on jollain kummallisella tavalla tosi cooleja (siis sikäli mikäli ne haltsaa elämänsä nuoresta iästä riippumatta ihan kunnolla, eikä niin että kaikki on päin persettä), mua ei kiinnostaisi olla 40-vuotiaana saattamassa ensimmäistä lasta koulutielle.
En vaan ole vielä valmis muuttamaan elämääni lopullisesti. Ja se on ihan ok. Ehkä vielä päädyn oleen sitä kaikkea, mitä vastustan ja mikä inhottaa mua tällä hetkellä. Kai sillekin syynsä on, että niin moni ihminen päättää elää elämänsä kohtuullisen samalla aikataululla. Ei se syy voi vaan olla puhtaasti ympäristön paine.
- Qkka ja kissa kuittaa
Ei hitto, kirjotin sulle pitkän vastauksen ja sitten tää bloggeri tilttas ja kadotti sen! No, yritetään uudestaan...
VastaaPoistaMä tunnen itseni tosi vanhaks, kun oman ikäset ja nuoremmat kotipuolessa vaan lisääntyy. Tai toisaalta ihan kakaraks, kun mä vaan haaveilen toisesta koiravauvasta, enkä osaa osallistua keskusteluihin raskausarvista ja vaipoista. Tunsin jopa pientä syyllisyyttä siitä, ettei mun biologinen kello tikitä kuin eläinvauvoille. Mä kuitenkin pidän lapsista (melkein kaikista), vaikken nyt mikään suuri Lapsi-ihminen olekaan. Mä en vaan nyt halua lapsia ja jatkuvat vauvavihjailut alkaa pikkuhiljaa pänniä, vaikka kuinka olisin päälle parikymppinen ja parisuhteessa. Vaikka uskon, ettei kenellekään tuu koskaan semmosta ahaa-elämystä, että "no NYT mä olen valmiks äidiksi" ja "kyllä siihen sitten kasvaa" ja blaablaablaa, niin en mä halua tietoisesti hankkia lasta, jolle mulla ei oo tarjota mitään - meillä ei ole edes ruokapöytää saati yhtään tuolia! Mä haluan keskittyä opiskeluun, nauttia siitä elämästä ja toivottavasti matkustella ja jos se on mummeleille joku ongelma, niin sääli sinänsä.
Meillä on ehkä vähän erilainen tilanne: susta tuntuu, että lapsen hankkiminen nuorena ois odotuksista poikkevaa, mulla taas on sellanen fiilis, että jos tekisin niinku osa ympäristöstä olettaa, pullauttaisin yhdeksän kuukauden päästä pihalle jonkun helmijaakopin. Kai meillä on molemmilla joku syvältä kumpuava vastareaktio kaikkeen, mitä odotetaan tekevän. x) Tapojakin on niin monia: tunnen paljon naisia, jotka sanoo, ettei ikinä halua lapsia eivätkä tiedä mitään ärsyttävämpää ja tunnen myös naisia, joille lapsi on unelmien täyttymys. Molemmat näkemykset on ihan okei, ei kai sitä nyt kukaan toisen puolesta voi päättää. Ja joskus oma tapa ja valtavirran tapa voi myös mennä yksiin.
Kyllä mäkin joskus haluan lapsia, esikoisen mieluusti ennen kun oon kolmekymmentä, mutta en oo ennenkään oikeesti suunitellu elämääni, joten miks alottaa nyt? En ees tiä, mitä teen ens viikolla, saati viiden vuoden päästä! Tunnen kyllä valtasaa respectiä niitä kohtaan, jotka hankkii muksunsa nuorena ja vielä opiskelujen ohessa. Mä katon ihan rauhassa, mihin tässä vielä päädyn. :D
Mutta for the record, mun mielestä susta tulis loistava äiti, ois se siten vuoden tai kymmenen vuoden päästä.<3