Avoliiton perimmäinen olemus

Koko kesän taisteltuani tuulimyllyjä (lue: valtion laitokset) vastaan, ovat käsitykseni parisuhteen dynamiikasta muuttuneet raskaalla kädellä. Etenkin käsite "avoliitto" on mielessäni saanut täysin uuden merkityksen. Jos aiemmin tänä vuonna pidin itseäni avoliiton toisena osapuolena, en pidä enää. Avoliitto on jotain paljon vakavempaa kuin se, mihin itse olen valmis sitoutumaan tässä iässä ja tässä elämäntilanteessa.

Avoliitto-sanaa käytetään yleisimmin vastakkaista sukupuolta edustavien henkilöiden eläessä "avioliiton omaisissa olosuhteissa". Aiemmin ajattelin, että kun mies ja nainen asuvat yhdessä ja ovat yhdessä, on kyseessä automaattisesti avoliitto. Nyt ajattelen, että vasta siinä vaiheessa, kun nämä kaksi henkilöä ovat valmiita vakavasti sitoutumaan toisiinsa, on kyseessä avoliitto. Mikäli suunnitelmia yhteisestä tulevaisuudesta ei ole, eikä kumpikaan osapuoli ole valmis sitoutumaan toiseen "niin hyvässä kuin pahassa", ei mielestäni voida puhua avoliitosta - on olemassa vain pariskunta, jotka sattuvat asumaan saman katon alla syystä tai toisesta. Ei sen enempää. Perusteltuja syytä asua yhdessä ilman yhteistaloutta ovat esimerkiksi asumiskustannusten puolittaminen tai vaikea asunnonsaantitilanne kyseisellä paikkakunnalla. Mielestäni avoliitto edellyttää yhteistaloutta, vastuun kantamista toisesta kun tämä ei siihen pysty sekä tapauksesta riippuen vieläkin vahvempaa sitoutumista - kuten vaikka kihlausta tai yhteisiä lapsia. Minusta jokaisen ihmisen tulisi itse saada omalla kohdallaan päättää, käyttääkö tätä pelottavankin viralliselta kuulostavaa nimitystä, "asuuko vain yhdessä poikakaverin kanssa", vai ollaanko pelkkiä kavereita. Avoliitto ei ole virallinen termi, eikä esim. maistraatti tunne koko sanaa. Henkilö on joko naimaton, naimisissa tai leski.

Mitä sitten kun ihminen vastoin omaa tahtoaan pakotetaan avoliittoon vain ja ainoastaan sillä perusteella, että samassa asunnossa asuu mies ja nainen? Aina kun täytän lomakkeita tai kyselyitä, piirrän rastin kohtaan "naimaton". Haluaisin itse päättää milloin olen valmis asumaan yhteistaloudessa ja sitoutumaan toiseen ihmiseen niin, että tämän ollessa vaikeuksissa olen valmis antamaan omastani ilman mitään vaateita takaisinmaksusta. Tai toisinpäin. Minusta ei ole valtion laitoksen tehtävä määrätä toisilleen vielä jokseenkin tuntemattomia ihmisiä huolehtimaan toisistaan ja antamaan omastaan vasten tahtoaan. Tässä Suomen sosiaaliturva menee metsään. Tokikaan kaikille ei tule millä tahansa perusteilla myöntää tukia, mutta minusta jokaisella yksilöllä on oikeus omaan talouteen ja omaan taloussuunnitteluun, eikä kovalla työllä ansaitsemiaan säästöjä tarvitse antaa toiselle vain ja ainoastaan siksi, että asuu saman katon alla toisen kanssa. Se on yksinkertaisesti väärin. Rakkaus ja halu antaa omastaan on eri asia, kuin toisen ongelmien paikkaaminen sillä kustannuksella, että oma elämä menee päin mäntyä.