Muutama päivä sitten tajusin, etten tunne olevani mukana omassa elämässäni. Aivan kuin katselisin jonkun muun elämää kristallipallon tai jonkinlaisen lasin läpi. Harva asia tuntuu omalta ja omat tunteet vierailta. En tiedä onko tää stressaantumista vai mökkihöperöitymistä vai mitä, mut tajusin et tähän on tultava muutos asap, jahka vaan tiedän miten voin elämääni tässä suhteessa korjata.. Tuntuu et päivät ja viikot vaan lipuu ohi ilman et mitään merkityksellistä tapahtuu ja ilman et mikään tuntuu oikeestaan miltään. Parhaat hetket on kun vietän aikaa jonkun läheisen kans, mitä niitäkään hetkiä ei turhan paljon ole. Ihan kuin odottaisin jotain aikaa milloin voin oikeesti elää, vaikka sen ajan pitäis olla tässä ja nyt.
Oon miettinyt opiskelujen merkitystä tuossa suhteessa ja ihmetellyt et miksi otan hirveän stressin aiheesta mikä mua ei edes kiinnosta. Uskon tekeväni niin siksi etten halua tuottaa pettymystä kellekään (opiskelijatoverit ryhmätöissä, opettajat jotka kannustavat) ja siksi etten vaan halua antaa periksi. Muistan lukion olleen aivan totaalisen erilaista, sillä vaikka piti opiskella aineita jotka eivät niin paljoa kiinnostaneet, oli kaikilla kursseilla jotain kavereita joiden kanssa viettää välitunnit. Lisäksi erilaisten aineiden opiskelu toi tietynlaista kaipaamaani vaihtelua, yhden ja saman asian toistaminen ja yhteen asiaan erikoistuminen ei tunnu omalta.
Tuntuu et olisin oikeen loman tarpeessa. Olkoon loma vaikka sitä että tekisin jotain fyysisiä hommia kotosalla tai vierailisin sukulaisilla, mut jotakin mikä oikeesti repäsis irti tästä mekaanisesta suorittamisesta ja sais mulle sen saman elämisen tunteen mikä aiemmin mulla on ollut. Haluan Tuntea ja Kokea, enkä olla mikään robotti.
Samaan aikaan pelottaa, et tuleeko tästä mun elämästäni mitään. Mulla on vaihtoehtoina joko elää elämää sitä tahtia kuin musta tuntuu, tai sit pyrkiä elämään normaalia elämää. Haluaisin pystyä normaaliin elämään koska hävettää liikaa myöntää, että en pysty siihen mihin lähes kaikki muut pystyvät. En pysty samaan määrään stressiä ja puurtamista kuin muut. Musta tuntuu et mut on tuomittu epäonnistumaan siinä missä muut onnistuvat, mutta en halua myöntää sitä edes itselleni. Mitä mä oikein teen?
Mulla oli ihan sama fiilis 'bout vuosi sitten! Oma elämä tuntu vieraalta, kaikki tekemät valinnat vääriltä ja tulevaisuutta en uskaltanu ees aatella, kun se pelotti niin paljon. Pääsin siitä osin yli niinkin tylsällä tavalla, kun antamalla ajan kulua. Pikkuhiljaa asiat loksahti paikoilleen ja yksityiselämänkin solmut aukes ja haavat parani (enemmän tai vähemmän), mikä vaikutti positiivisesti erityisesti opiskeluun.. Oon muutenkin koittaanu elää elämääni sen kummemmin suunnittelematta - se missä oon nyt, on enemmän tai vähän pelkän ajelehtimisen ja spontaanien päähänpistojen tulosta. :D Mut stressiä mäkin siedän huonosti, oon aina ihan ihmisraunio, jos sitä kerääntyy liikaa.
VastaaPoistaMut tosi kurja kuulla, et sulla on noin ahdistunut olo. :( Ei mikään välivuosi auttais selvittämään ajatuksia? Tai vaihtaribrekki? Äläkä hei vaan häpeä sitä, mitä oot! Ylisuorittajia ihannoidaan ihan turhaan ja todellisuudesa suurin osa ihmisistä ei oo sellasia. Ja joskus on ihan ok olla antamatta kaikkeaan - oon itse huomannut, ettei perfektionismi johda kuin mahahaavaan (silti en noudata omia neuvojani...). Anna itselles vähän armoa. :)
Oon ehkä huonoin neuvonantaja ikinä, mutta suosittelisin ottamaan ihan rauhallisesti, eikä paniikissa tekemään hätäisiä päätöksiä. Toivottavasti asiat alkaa luonistua. Voimia, oot ajatuksissa.<3